Marraskuussa Montaasin leffailloissa katsotaan King Vidorin Suuri paraati, John Carpenterin Christine – tappaja-auto, Leo McCareyn Make Way for Tomorrow, Alexander Mackendrickin Yksin halki Afrikan ja Michael Curtizin Likakasvoiset enkelit.
Leffaillat järjestetään marraskuussa sunnuntaisin Otaniemessä Kinopoli-teatterissa (Otakaari 20A) tai Elisa Olohuoneella (Jämeräntaival 5A). Leffaillat alkavat klo 17.30 (katso poikkeukset alta), sauna on lämmin välillä 20-21 ja kerhohuone (Otakaari 20A) on käytettävissä hengailuun. Elokuvat ovat englanninkielisiä tai niissä on englannin- tai suomenkielinen tekstitys.
Tervetuloa!
Esitysvastaavat
Tomi Salovaara / tomi.salovaara(at)aalto.fi / 050 414 5178
Arto Kononen / arto.kononen(at)aalto.fi / 040 843 5213
Su 1.11. klo 17.30 (Kinopoli)
King Vidor:
Suuri paraati (The Big Parade)
USA 1925 / 141 min / mykkä / Blu-ray
Keväällä 1917 Yhdysvallat liittyy mukaan Euroopassa riehuvaan sotaan. Nuori teollisuuspohatan poika Jim Apperson (John Gilbert) liittyy armeijaan hetken mielijohteesta. Koulutusaikana hän tutustuu kahteen työläisnuorukaiseen ja lopulta heidät lähetetään pieneen kylää pohjois-Ranskaan. Siellä Jim rakastuu palavasti nuoreen ranskalaiseen naiseen. Jim joutuu kuitenkin jättämään rakkaansa kohdatessaan sodan kauhut taistelujen eturintamalla.
King Vidor halusi tehdä sotaelokuvan ilman aikaisemmalle amerikkalaiselle sotaelokuvalle tyypillistä patriotismia ja sotapropagandaa. Elokuvassaan Suuri paraati Vidor onnistui näyttämään sodan kauhut aikakaudelleen hämmästyttävän realistisella otteella. Sodan loppumisesta oli elokuvan valmistumisaikaan kulunut vasta seitsemän vuotta. Elokuva jakautuu kahteen osaan. Alkupuolisko esittelee henkilöhahmojensa kotirintamaelämää hyvinkin kevyellä ja komediallisella otteella. Elokuvan toisella puoliskolla Vidor lisää panoksia ja siirtyy taistelurintamalle, jossa upeasti toteutetut sotakohtaukset ilmentävät sodan kauheuksia ja kuoleman jatkuvaa läsnäoloa tehokkaasti. Suuren paraatin jälkeen Vidor huipensi Hollywoodin mykkäkauden ohjaamalla elokuvan Kansan mies (The Crowd). Vaikka Vidor ei äänielokuvan saralla yltänytkään enää samalle tasolle, riittävät nämä kaksi elokuvaa todisteeksi Vidorin uskomattomasta elokuvallisesta lahjakkuudesta. (Tomi Salovaara)
Su 8.11. klo 17.30 (Kinopoli)
John Carpenter:
Christine – tappaja-auto (Christine)
USA 1983 / 110 min / englanti / Blu-ray
Arnie Cunningham (Keith Gordon) on 17-vuotias nörtti. Christine on vuoden 1958 Plymouth Fury. Arnie ja Christine löytävät toisensa ja rakastuvat nopeasti. Christinen mustasukkaisuus ei kuitenkaan tunne rajoja, ja pian murhanhimoisen punaverikön valokiilassa ovat niin ystävät kuin vihollisetkin.
John Carpenterin versio Stephen Kingin kirjasta on amerikkalaisen pop-kulttuurin ytimessä. Lukemattomista jenkkileffoista tuttu auto-ja-tyttö-fetisointi viedään loogiseen loppuunsa, kun päähenkilö ei tiedä, kumpaa himoitsee enemmän. Carpenterin osalta valinta on kuitenkin selvä: kamera hellii Christinen krominkiiltäviä kurveja tavalla, josta David Cronenberg olisi ylpeä. Loppupuolella demoniauton demonisointi selättää alun satiirisen särmän, mutta tuntuu turhalta syyttää leffaa suoraviivaisuudesta, kun jälki on näin tyylikästä. Kukapa ei haluaisi Carpenter-elokuvalta jaksoja, joissa kuolema leviää öisillä kaduilla syntikkamusan tahdissa? (Jussi Tarvainen)
Su 15.11 klo 19.00 (Kinopoli)
Huomioi myöhäisempi aloitusaika!
Leo McCarey:
Make Way for Tomorrow
USA 1937 / 92 min / englanti / Blu-ray
Lama-aikaan tuotetussa ja siihen myös sijoittuvassa elokuvassa Make Way for Tomorrow Victor Moore ja Beulah Bondi näyttelevät vanhaa pariskuntaa, joka joutuu myymään talonsa. Lapset tietenkin haluaisivat auttaa, mutta heillä on omat perheensä, työnsä ja elämänsä. Kun yksikään heidän viidestä lapsestaan ei pysty tai suostu majoittamaan molempia vanhempiaan, joutuvat he asumaan erilleen. Make Way for Tomorrow kasvaa yhdeksi hienoimmista ikääntymisen, perheen ja sukupolvien välisen kuilun ongelmien käsittelyistä amerikkalaisen elokuvan historiassa.
Peter Bogdanovichin anekdootin mukaan Orson Welles sanoi tälle, että Make Way for Tomorrow olisi saanut kivenkin itkemään. McCarey itse piti tätä parhaana elokuvanaan ja kiittäessään akatemiaa saatuaan parhaan ohjaajan Oscarin elokuvasta The Awful Truth samana vuonna sanoi heidän antaneen sen hänelle väärästä elokuvasta. Elokuvaa katsoessa ei ole myöskään mahdotonta kuvitella sen vaikutusta Yasujiro Ozun elokuviin, etenkin Tokyo Storyyn. (Arto Kononen)
Su 22.11. klo 17.30 (Elisa Olohuone)
Alexander Mackendrick:
Yksin halki Afrikan (Sammy Going South)
Iso-Britannia 1963 / 114 min / englanti / DVD
Sammy Hartland on Egyptissä asuva kymmenenvuotias poika, jonka vanhemmat saavat surmansa Suezin kriisin aikaisissa pommituksissa. Poika jää yksin ja pakenee kaupungista paniikin vallassa. Sammy muistaa hämärästi hänen tätinsä Janen asuvan Durbanissa, Etelä-Afrikassa. Hän päättää aloittaa yli 8000 kilometrin matkan läpi Afrikan mantereen päästäkseen tätinsä luo. Matkalla Sammy kohtaa useita epäluotettavia ihmisiä, kunnes hän lopulta tapaa vanhan metsästäjän Cockyn (Edward G. Robinson), jonka kanssa hän luo ainutlaatuisen ystävyyssuhteen.
Ealing-studion ohjaajista lahjakkain, Alexander Mackendrick, kohtasi suuria vastoinkäymisiä yrittäessään saada uraansa uusille urille Ealing-klassikoiden kuten Mies valkoisessa puvussa ja Naistentappajat jälkeen. Ohjattuaan yhden modernin amerikkalaisen elokuvan suurimmista mestariteoksista Menestyksen huuma, ajautui Mackendrick taiteellisiin erimielisyyksiin useassakin projektissa saaden esimerkiksi potkut elokuvan Navaronen tykit ohjaajan paikalta. Tämän jälkeen hän palasi takaisin Englantiin ja sai ohjatakseen elokuvan Yksin halki Afrikan. Elokuvan tuotantoprosessi oli jälleen erityisen vaikea Mackendrickin ajautuessa erimielisyyksiin tuottaja Michael Balconin kanssa. Balcon näki elokuvan komeana seikkailuna Afrikan maisemissa, Mackendrick puolestaan halusi painottaa elokuvan synkempää puolta pojasta emotionaalisesti järkyttyneessä mielentilassa. Ohjaajan alunperin yli kolmituntinen visio leikattiin lähes tunnilla alkuperäiseen teatterilevitykseen. Tämä alkuperäinen teatteriversiokin on nykyään kadonnut ja jäljellä on tämä Montaasin leffaillassa katsottava 114 minuuttia pitkä versio.
Yksin halki Afrikan on kaikista vaikeuksistaan huolimatta nykyisessä muodossaankin kiehtova kasvutarina, komeissa maisemissa kuvattu ”road movie” ja kiehtova pala valitettavan vähälle huomiolle jääneen mestariohjaajan uraa. Mackendrick todistaa myös kykynsä saada hienoja roolisuorituksia lapsinäyttelijöiltään sortumatta liialliseen ”kiltteyteen” tai sentimentaalisuuteen (Mackendrick ohjasi hienosti lapsia myös elokuvissa Elämä alkaa huomenna ja Rajumyrsky Jamaikassa). (Tomi Salovaara)
Su 29.11. klo 17.30 (Elisa Olohuone)
Michael Curtiz:
Likakasvoiset enkelit (Angels with Dirty Faces)
USA 1938 / 97 min / englanti / DVD
Vaikka 30-luvun alun gangsteriklassikot kuten Scarface, The Public Enemy ja Little Caesar kuvasivatkin mafiosopäähenkilöidensä nousua ja lopulta tuhoa, aiheutti niissä korostunut väkivallan kuvaus kuitenkin moraalista tuohtumusta. Tämä yhdistettynä pelkoon siitä, että yleisö samaistuisi elokuvien karismaattisiin päähenkilöihin, johti Hollywoodin ”production coden” sensuurin tiukentamiseen mikä ajoi gangsterigenren elokuvat tutkimaan hahmojaan uudessa valossa.
Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan Warner julkaisi genren klassikon Likakasvoiset enkelit. Elokuvassa lapsuuden ystävät Rocky Sullivan (huippuiskussa oleva James Cagney) ja Jerry Connolly (Pat O’Brien) aikuistuvat eri polkuja. Rockysta tulee tunnettu gangsteri ja Jerrystä pappi. Yksinkertaisen ”cops and robbers” -henkisen moralisoinnin sijaan elokuvaa mutkistaa Jerryn ja Rockyn lämpimänä jatkuva ystävyys sekä dynamiikka naapuruston lasten, ”Dead End Kidsien” kanssa. Vankilasta vapautunut Rocky on lasten idoli ja Jerry yrittää pitää nuoret poissa rikoksen poluilta. Sivurooleissa nähdään muun muassa Humphrey Bogart Rockyn kierona lakimiehenä muutama vuosi ennen läpimurtoaan pääosiin. Genrestä ja elokuvasta lepäämättä toiseen rautaisen ammattitaidon siivittämänä siirtynyt Michael Curtiz tekee yhden parhaista töistään minkä viimeistään elokuvan päätöskohtaukset nostavat klassikon asemaan. (Arto Kononen)
